Yhteystiedot


Pekka Murto

044 9763 777

murto.p@gmail.com

Uutiset

26.3.2016Kirjoitan nyt myös Uuden Suomen PuheenvuoroonLue lisää »4.10.2015Uusi luottamustehtävä Y-säätiön valtuuskunnassaLue lisää »1.4.2013Paikka HUS:n hallituksessa vaalikaudella 2013-1016Lue lisää »

Kävijälaskuri

Käyntejä kotisivuilla:132063 kpl

Jalkaväki ratkaisee vieläkin sodan

Sunnuntai 5.4.2015 klo 18:43

Sodat ratkaistaan edelleen jalkaväellä, sillä vain se pystyy pitämään maa-alueita omissa käsissä. Suomi on suuri maa, joten jalkaväkeä on oltava käytettävissä riittävän suuri määrä. Varuskuntien lakkauttamiset ovat saattaneet tilanteen kipurajalle, lakkautettu on mm. Oulussa Pohjanprikaati ja Kontiolahdella Pohjois-Karjalan prikaati. Taannoinen keskustelu lakkautettavan jalkaväen joukko-osaston valinnasta oli osin harhaanjohtavaa, koska ruotsinkielisen rannikkojääkäriprikaatin säilyttäminen oli jo suojattu lailla. Nykyisessä taloustilanteessa ja seutujen autioitumisessa juuri puolustusvoimat olisi erinomainen keino yhteisöllisyyden säilyttämisessä ja työpaikkojen ylläpitämisessä maakunnissa.

Panssariprikaati tuhosi käyttökelpoiset T-72 panssarivaunut, joilla hieman karrikoiden venäläiset vielä tänä päivänäkin taistelevat venäläisiä vastaan. Tilalle saatiin kyllä hienoja Leopard-panssarivaunuja, mutta niistä on tehty jalkaväen tukiase. Panssariaseen käyttöperiaatteet on tosiasiallisesti unohdettu, tai sitten kenraalikunta on keksinyt jonkin salaisen aseen ja voiton kaavan. Nykytilanne on paluuta ”Renault-kauteen”, jolloin kourallinen ensimmäisen maailmansodan aikaisia panssarivaunuja toimi ensin panssarirykmenttinä, sitten -pataljoonana, kunnes oli panssarikomppania johon kuului kolme vaunua! Vaunut olivat joka tapauksessa jo täysin vanhentuneita, ”modernia” oli sen sijaan kaluston alistaminen jalkaväkipataljoonille ja suoranainen Nato-tyyppinen kolmen vaunun solu. Ranskalaisilla oli vuonna 1940 enemmän ja monelta osin parempia panssarivaunuja, kuin saksalaisilla, mutta niiden tipottainen (nykysuomalaisenkin) mallin tapainen käyttöperiaate johti tappioon. Surkuhupaisa oli myös vuonna 1936 hankittujen Vickers-Armstrong hankittujen panssarivaunujen tarina. Ne hankittiin säästösyistä ilman aseita, tähtäys- ja tähystysvälineitä, viestivälineitä ja jopa ilman ajajan istuinta!  Suomessa on harrastelijamaisen sotaväen varustamisen perinne, jonka laadukkaat sotilaat maksavat verellään sodan koittaessa.

Jalkaväen uusi taistelutapa on mielenkiintoinen uusi kokeilu. Ero aikaisempaan on melko suuri ja uudessa taistelutavassa jalkaväen ryhmätkin jaetaan kahteen kolmen taistelijan osaan. Nuoren joukkueenjohtajan vastuulla voi tulevaisuudessa olla jopa yli 10 kolmen taistelijan solua. Lisäksi uudella jalkaväellämme on nykyaikainen johtamisjärjestelmä ja pimeänäkölaitteet. Taistelunjohtojärjestelmä viedään joukkue- ja osin ryhmätasolle saakka. Vaarana näen, että huolimatta itsenäisistä ja oma-aloitteisista alaisista joutuu joukkueenjohtaja edelleen kuormittumaan jopa aikaisempaa enemmän pyrkiessään painetilanteessa säilyttämään tilannetietoisuuden taistelijoidensa tekemisistä ja sijainnista. Kokemus on osoittanut, että jopa ryhmänjohtajat usein mielellään sälyttävät vastuun joukkueenjohtajalle yksin. Vastaavasti ”solu”- tai partiotasolla saattaa myös tulla auktoriteettiongelmia ja toiminta muuttuu pahimmillaan vuoden -18 tyyliseksi harrasteluksi. Vastaavasti tuudittautuminen teknologian kaikkivoipaisuuteen voi olla vaarallista mm. laitteiden rikkoutuessa tai akun loppuessa. Lisäksi uusi taistelutapa on erittäin kuluttava hyväkuntoisillekin taistelijoille jatkuvine siirtymisineen, joita etulinjan jalkaväki tulisi kuitenkin suorittamaan myös jalan. Itse kulkuneuvona olisivat maastomönkijät, joiden käytössä olisivat omat huolto- ja logistiikkaongelmat. Edellä mainitut ajoneuvot hankittaisiin sodan uhan alla suurelta osin siviilistä ja niitä on markkinoilla useita kymmeniä malleja. Yhdenkin ajoneuvon tuhoutuminen tai rikkoutuminen saattaisi pahimmillaan sekoittaa joukkueen toiminnan. Haavoittuneille tilanne olisi tukala joukkueen toimiessa entistä laajemmalla alueella. Lääkintämiehen nimi näissä joukoissa on ”taistelupelastaja” ja heitä olisi käytössä yksi joka ryhmässä, mutta se mikä toimii paperilla, ei välttämättä toimi kentällä. Tälle sodankäynnille on myös hieno, epäilemättä ulkomailta matkittu nimi: ”yksittäisen taistelijan taistelutilan hallinta”. Joka tapauksessa jalkaväen taistelu perustuu tulevaisuudessa yksittäisen sotilaan tilannetietoisuuteen, liikkuvuuteen ja tulivoimaan.

Hyvää jalkaväen taistelutavan uudistuksessa on mielestäni paluu nelijakoisuuteen, jossa jokaisessa taisteluosastossa on hyvän tulivoiman ja liikkuvuuden lisäksi jako neljään pataljoonaan, komppaniaan ja joukkueeseen. Tämä mahdollistaa komentajalle paremman joustavuuden, reservin ja painopisteen luonnin. Jalkaväen taisteluvoima ja taistelunkestävyys paranee suuremmalla taistelijamäärällä ja monipuolisella joukkue- ja ryhmäaseistuksella sekä varustuksella. Mielestäni nelijakoisuus pitäisi viedä ryhmätasolle saakka niin, että joka ryhmä jakautuisi kahteen neljän miehen partioon, nyt muutetun kolmen kolmimiehisen partion sijaan. Helposti voi käydä esim. yhden miehen haavoittuessa, että partion toinen mies auttaa sitä ja paljon mainostettu partio on enää yhden taistelijan varassa. Vastaavia ongelmia tulee varmasti myös esim. vartioinnin järjestelyjen ja huollon suhteen. Kolme miestä on hyvin epälooginen lukumäärä. Matkitaanko tässäkin Nato-tyyppistä rauhaanpakottamista kaukomailla kaupunkiolosuhteissa hyvän huollon varassa? Toisessa maailmansodassa RAF ja punailmavoimat käyttivät sodan alussa kolmen koneen kiilaa hävittäjillä, mutta joutuivat luopumaan siitä epäkäytännöllisenä muodostelmana. Saksalaisilla oli neljän koneen parvi, joka toimi paljon paremmin. Kuulostaa ehkä kaukaa haetulta, mutta mielestäni sama pätee myös jalkaväen miesten ryhmittämiseen.

Jalkaväki jaetaan edelleen operatiivisiin-, alueellisiin- ja paikallisjoukkoihin. Kalustoa esim. liikkuvuuden osalta räätälöidään mm. joukko-osaton toiminta-alueen mukaan. Näin on jo nyt rauhanaikana mm. kolmen valmiusprikaatimme osalta, mutta mielestäni ei saa innostua liikaan näpertelyyn, vaan pysyä ytimessä, toimintakykyisen jalkaväen kouluttamisessa. Hieman karrikoiden jalkaväkeä koulutetaan nyt joko hiihtämään, maihinnousuun, ampumaan, naruissa roikkumaan, helikopterilla lentämään tai sissitoimintaan.

Tärkeätä on reserviläisten hyvinvoinnista ja motivaatiosta huolehtiminen. Se on kansainvälistä huipputasoa, mutta voi heiketä, jos reserviläiset huomaavat kolmekymppisinä, ettei sotaväki ole heistä enää kiinnostunut heistä. Suomen reservi on korkeatasoista ja hioutuu työelämässä vieläkin ammattitaitoisemmaksi.  Lisäksi maassamme on työttömiä yli 315 000 ja tämän ”työvoimareservin” yhteiskuntamme kestää rauhankin aikana. Mielestäni armeijamme tarvitsee edelleen kriisitilanteessa puolta suuremman reserviläisjalkaväen sodan aikana ja sen sijoittaminen ja ylläpito on myös mahdollista tukeutuen joukkotyyppien kolmijakoon. Suomen kokoisessa maassa tarvitsemme riittävän suuren jalkaväen, tai muuten vihollinen kävelisi sotilaidemme ohi.

Henkilöstön sijoittamisen tärkeys korostuu muuttuneessa maailmassa ja muuttuneissa kriiseissä. Ajoittain on väläytelty myös naisten asevelvollisuutta tasa-arvoon nojaten. Olen jo pitkään ollut samoilla linjoilla käänteisessä mielessä! Pakollinen kansalaispalvelus olisi erinomainen asia nuorten naisten kannalta. Se lisäisi yhteisöllisyyttä ja mahdollistaisi lahjakkaasta nuorisostamme myös toisen puoliskon sijoittamisen jo rauhan aikana ilmaantuvien poikkeustilanteiden varalle. Tällainen koulutus voisi kestää vaikka noin kaksi kuukautta ja sitä annettaisiin ympäri maatamme. Työpaikkoja tulisi lisää ja moni nuori saisi innostusta ja motivaatiota. Koulutukseen voisi sisältyä kaikkea ensiavusta liikuntaan ja kansalaistaitoihin. Heitä voisi käyttää esim. ikääntyvän väestön ystävätoimintaan ja julkisiin siivoustöihin. Kaikille voisi jakaa jonkinlaisen univormun lisäämään yhteisöllisyyttä ja koulutuksen lopussa voisi halukkaille antaa myös sotilastaidon alkeita. Hyvin suoriutuvat tulisi palkita ja antaa myös johtajakoulutusta, joka huomioitaisiin myös siviilissä. Solmittaisiin elinikäisiä ystävyyssuhteita ja monet saisivat uusia ajatuksia ja suunnan elämälle. Raskaana olevien tai naimisissa olevien naisten ei olisi pakko tätä kansalaispalvelusta suorittaa. Tarkoituksena ei olisi kuitenkaan naurettavalla tavalla militarisoida yhteiskuntaa univormuineen ja siivouspartioineen, nykyajan kriisien hallinnassa perinteinen sukupuolijaottelu on naurettavaa, joskin pidän sodan verileikkiä edelleen vakavana ja maskuliinisena maailmana.

Asevelvolliset miehet voisivat ainakin osin aloittaa palveluksensa samoilla kursseilla. Monet varmasti suoriutuisivat paremmin huomatessaan tyttöjen olevan mukana. Hieman liioitelleen opittaisiin mm. solmimaan kengännauhat ja olemaan masentumatta päivän sekä pystymään olemaan päivän ilman rahaa seinästä. Jatkosodan aikana rintamamiesten motivaatiota nakersi myytti saksalaisista sotilaista, jotka vievät heiltä kotona naiset. Se oli heidän hyvän käytöksen, huolitellun ulkomuodon ja reippauden johdosta myös ymmärrettävää. Nykyajan tykinruokareserviläisiä raivostuttaa jo nyt ajatus ”kotirintaman” maahanmuuttajista ja sivareista sekä muista mukavuuslipun alla purjehtijoista, joiden puolesta he olisivat antamassa henkensä ja terveytensä. Sotilaidemme järjestäytyessä marsseihin ”järjestäydyttäisiin” kotirintamalla ihan muihin paraateihin. Jo nykyisin sivareista osa on ”niin hyviä johtajia, että he eivät siksi voi edes armeijaan mennä”, sitten he vievät helposti työpaikat niiltä, jotka ovat valmiita yhteiskuntaa puolustamaan ja ovat saaneet myös usein pitkälle viedyn koulutuksen siihen. Liiallinen liian nuorien ”pisteyttäminen” olisi tietenkin helposti liian monimutkaista, mutta esim. kansalaispalkkaa ajatellen (olemassa jo nyt nimellä sosiaaliturva) voisi kyllä asevelvollisuuden- ja monet tutkinnot suorittanut hyvin palvellut saada enemmän rahaa, koska nyt kaikki ovat samalla viivalla ja ”tyhjäntoimittaminen” on ihailtua, palkittua ja hyväksyttyä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Jalkaväki, jalkaväen uusi taistelutapa, reserviläiset, kansalaispalvelus, Puolustusvoimien uudistus, sivari, Panssariprikaati

Ajatuksiani Suomen armeijan tilasta

Sunnuntai 29.3.2015 klo 13:35

Päivän trendisana on säästäminen ja puolustusvoimatkin on ollut mukana talkoissa. Puolustusvoimien uudelleenjärjestely ja jalkaväen uusi taistelutapa on pitkään mietityttänyt minua. Puolustusvoimien uudelleenjärjestelyssä on kysymys todella suurista muutoksista ja kysymyksessä on todellakin myös reserviläisten asia, verorahoillammehan armeijan kalusto ostetaan. Jalkaväen uuteen, dramaattisesti erilaiseen taistelutapaan olen myös saanut koulutusta ja esimakua. Luettuani nyt Pekka Kantakosken mielenkiintoisen Tuhottu armeija – teoksen päätin kirjoittaa ajatuksiani maanpuolustuksesta. Edellä mainittu kirja vilisee kirjoitusvirheitä ja paatosta, mutta monista linjauksista olen vanhan panssarimiehen kanssa silti samaa mieltä.

Keskustelu puolustuksemme tilasta on paljolti pyörinyt Naton, rahapulan, varuskuntien lakkauttamisen ja väestön vähenemisen ympärillä. Naton osalta ei mielestäni kannata pitää kansanäänestystä, niin epäpopulistiselta ja epäperussuomalaiselta kuin se kuulostaakin. Syynä on, kuten monessa muussakin asiassa, etteivät asiat ole enää aina edes poliitikkojen hallinnassa, tavallisesta kansasta puhumattakaan. Moneen asiaan vain todellisilla asiantuntijoilla on enää tuntuma ja sisäinenkin tietämys. Tämä on ollut myös Sote-epäselvyyksien taustalla. Mielestäni Natoon ei kannata liittyä, syynä ei ole Venäjä-pelko, vaan enemmän omien ”pelko”. Näen sieluni silmin, miten tietyt v-puolueet eivät antaisi laittaa enää senttiäkään rahaa maanpuolustukseen Nato-jäsenyyden jälkeen, sillä heidän mielestään olisimme jo turvallisia. Naton 2 % budjetista – säännöstä tuskin välitettäisiin, eihän EU:kaan pysty pitämään direktiiveillään laumaansa kurissa. Mahdollisessa kriisitilanteessa mahdollinen Nato-jalkaväki olisi meille lähinnä logistinen riesa, enkä pitäisi sen taisteluarvoa kovin korkeana pohjoismaisia taistelijoita lukuun ottamatta. Toisessa maailmansodassa nähtiin, miten jopa saksalaisilla otti aikansa sopeutua meidän olosuhteisiin.

Merkittävä Nato-jäsenyyttä puoltava tekijä on asejärjestelmien kalleus varsinkin ilmavoimien osalta. Ilmapuolustuksen vuoksi meillä on oltava kaikki kaluston saanti mahdollisuudet olemassa. Kylmän sodan jälkeinen Nato-yhteistoiminta on saanut osan päättäjistämme ja ylemmistä upseereista lähes sokeasti rakastuneeseen tilaan. Meillä on mm. hieman huvittavasti Nato-kelpoiset taktiset merkit, kenraalien arvot, maihinnousukengät, sotilaiden arvomerkit rinnuksilla, haavoittuneiden kuljetuspaarit sekä Atlantti- ja tropiikkikelpoiset miinalaivat. Hauskoja ovat myös jalkaväen taistelijoiden suojalasit, jotka nykyisin tuntuvat olevan sotureidemme silmillä aina. Onneksi selvisin itse hengissä varusmiespalveluksesta ilman näitä laskettelulaseja. Afganistanissa, Somaliassa jne. toteutettavat ”rauhaanpakottamisoperaatiot” ovat nielleet valtavan summan rahaa. Kriisinhallintamenoihin on mennyt vuosittain noin 120 milj. € ja ne ovat vääristäneet joiltakin kokonaan käsityksen nykyaikaisesta sodankäynnistä, varsinkin Suomen suunnalla. Tällä rahalla voisivat varusmiehet ampua kovilla patruunoilla kunnolla sotaharjoituksissa, tai edes paukkupatruunoilla entisen ”laukaus-laukaus” tai nykyisen ”laukaus-signaali-signaali-laukaus” – harjoittelun sijaan. Yhteysupseereja ja vastaavia saa ja pitääkin toki lähettää edelleen maailmalle, mutta perinteisen rauhanturvaamisen aika on jo ohi. Mitätön muutaman kymmenen sotilaan joukko nielee kuitenkin valtavat summat rahaa, eikä sillä ole Suomen puolustamisen kanssa mitään tekemistä. Nyt ollaan tietysti suunnittelemassa 30-miehen ”armeijan” lähettämistä Irakiin Isisin vastaiseen ”koulutusoperaatioon” parantamaan maailmaa.

Rahapulan osalta on pakko ottaa esille ilma-aseemme. Ilmavoimat ovat puolustuksemme ylivoimaisesti suurin rahareikä. Hornetit hankintahintoineen ja päivityksineen ovat maksaneet jo n. 4,9 mrd. €. Niiden pommituskelpoiseksi muuttaminen on maksanut 1,5 mrd. €. lisää! Rynnäkköaseistuksen hankkiminen on sinänsä järkevää, mutta loputon rahareikä. Vähintä mitä pitäisi tehdä, olisi hankintamäärien salaaminen niin omilta, vihollisilta kuin medialtakin. Helikopterien, siis 20 NH-90 kuljetushelikopterin hankinta on maksanut meille 1,5 mrd. €. Lisäksi tulee lähes 200 miljoonan euron koulutus ja huoltokulut vuosittain. Kaikkia koptereita emme ole vielä edes saaneet, siinä taas esimerkki Eurooppalaisesta puolustusyhteistyöstä. Kaikkiaan Hornetit, kriisinhallinta ja helikopterit vievät Kantokosken mukaan 850–900 milj. €. vuosittain, eli kolmasosan puolustusbudjetistamme. Pidän koko helikopterihankintaa täysin turhana. Ajatus 20 kuljetushelikopterin ”nyrkistä” on täysin naurettava, Hägglundin ajatuksena tosin oli hankkia myös saattohelikopterit. Jopa täysin ilmaylivoimainen USA on varonut taisteluhelikoptereiden käyttöä vihollisvaikutuksen takia, tekniikan osalta on aina olemassa huollettavan kolmasosan sääntö, Utin erikoisjääkärit ovat sinänsä maankamaralla huippusotilaita ja tarvitsemme muutamia kuljetus- ja pelastushelikoptereita kuitenkin, mutta USA:n asevoimia matkiva helikopterikonsepti on ollut kallista luksusta, johon meillä ei ole varaa. Ilmavoimat onnistuivat hankkimaan 2007 vielä 18 Hawkia lisää Sveitsistä kalliine päivityksineen, suunniteltu ja mainostettu Kauhavan yleiseurooppalainen lentokoulutus ei ottanut kuitenkaan tuulta purjeisiinsa. Nato-ihailu on johtanut myös suuren Globemaster -kuljetuskoneen hankinta- tai vuokraustoiveeseen, AWACS-tiedustelu- ja johtokoneen hankinnasta unelmointiin sekä miltei vuosittaisiin ilmatilatankkausten harjoitteluihin Islantia myöten. Sodan aikana Hornetit eivät lähde Norjanmerelle tankkaamaan, meillä on omat hajasijoitetut tukikohdat tarkoitusta varten.

Armeijan kalustohankinnoissa, poistoissa ja varuskuntien lakkauttamisissa on ollut myös erikoisia piirteitä. Venäläisperäisestä kalustosta ollaan luopumassa, kuin ruton saastuttamista aseista. Lakkautimme kaksi erinomaista sodan ajan panssariprikaatia varustettuna T-72 panssarivaunuilla. Osa vaunuista oli hankittu vain kymmenisen vuotta aiemmin Itä-Saksasta. Tilalle hankittiin Saksasta 139 Leopard 2A4 panssarivaunua, nyt olemme hankkineet Hollannista lisää 100 Leopard 2A6 vaunua. Jopa Panssariprikaatin liikenneympyrässä ollut T-72 vaunu vaihdettiin Leopardiin! Olemme luopumassa myös 23 mm. Sergei-ilmatorjuntatykeistä, niitä on ollut käytössämme n. 450 kappaletta ja mielestäni nekin ovat vielä käyttökelpoista, mutta kalliisti korvattavaa kalustoa. Tykistöstä ollaan luopumassa 152 mm. kenttätykeistä ja niiden ammuksista. Rynnäkkökivääreitä on tuhottu ainakin 100 000 kappaletta, jalkaväkimiinoista on luovuttu ja ne on tuhottu. Itänaapurimme ei ole näin tehnyt. Miinasodankäynti kehitysmaissa ja Suomen rajalla olisi erilaista, mutta poliitikkomme ovat jälleen viimeistä piirtoa myöten osoittaneet olevamme länsimaa.

Moottoroidun kaluston hinta on minimaalista ilmavoimiin käytetyn rahan hinnalla. Saksasta saisi erinomaisia automaattisesti lataavia PzH2000 telatykkejä 5 milj. € kappale. Niiden tulivoima olisi nykyiseen vedettävään tykistöön verrattuna 7-kertainen. Vertailun vuoksi Hornetien hinnalla saisi noin 4600 Leopard-panssarivaunua. Kantokosken mukaan saisi ilmavoimien vuosibudjetilla joka vuosi 700 Leopard-panssarivaunua.

Varuskuntia on lakkautettu kipurajalle ja sodan ajan joukkojen määrä 230 000 on jo todella alhainen. Kirjoitan pian tähän kirjoitukseen toisen osan, ettei tekstistä tule liian pitkää. Käsittelen siinä. mm. jalkaväen uutta taistelutapaa, varusmiespalvelusta ja puolustusvoimien uudistusta lisää.

LÄHTEET:

Kantakoski, Pekka: Tuhottu armeija. Puolustusvoimien uudelleenjärjestely 8.2.2012. Ilves-Paino Oy, Hämeenlinna 2014

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Puolustusvoimien uudelleenjärjestely, Nato-jäsenyys, Leopard 2A4, Panssariprikaati, Pekka Kantakoski, kriisinhallinta